keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Illallisella Elitessä

Elite on kiistatta yksi Helsingin ehdottomia klassikkoravintoloita. Tätä ei hirveästi tarvitse todistella, mutta jos joku kuitenkin epäilee, kannattaa hänen lukaista vaikkapa kesällä julkaistun Helsingin Uutisten kyselytutkimuksen tuloksia. Monissa muissa nykyisen kotikaupunkini klassikkoravintoloissa olen jo käynyt, mutta Elite oli vielä kokeilematta. Asia oli onneksi helposti korjattu.


Täräytimme paikalle marraskuisena arki-iltana töiden jälkeen maistelemaan herkullisen kuuloista taiteilijamenua. Parempi puolisko pysyikin tässä suunnitelmassa, mutta minä eksyin pois ruodusta ja tilasin kuukausittain vaihtuvan korttelimenun. Molemmille kokonaisuuksille oli mietitty viinit valmiiksi. Minä otin jokaiselle annokselle oman suositusviinilasillisensa, parempi puolisko tyytyi yhteen lasilliseen pääruoan kaverina.


Korttelimenu lähti käyntiin brie-juustolla, grillatulla persimonilla ja endiivillä. Kaveriksi annokselle kaadettiin lasiin Mercierin samppanjaa. Yhdistelmä toimi erinomaisesti.


Taitelijamenu puolestaan käynnistyi tryffelillä maustetulla kukkakaalikeitolla. Tälle olisi ollut tarjolla kaveriksi chablista, mutta tämä jäi siis testaamatta. Keitto näkyi kelpaavan erinomaisesti.


Korttelimenun pääruokana minulle tarjottiin paahdettua Iberico-porsaankaretta ja mallaskastiketta, joka sai kaverikseen lasillisen punaista Ranskanmaalta, tarkemmin Kiwi  Cuvee Pinot Noir Bin 518. Yhdistelmä oli jälleen onnistunut.


Taiteilijamenun pääruokana olisi ollut tarjolla todellinen klassikko eli Tauno Palon pihvi, mutta parempi puolisko kääntyi kuitenkin kalavaihtoehdon puoleen. Hiillostettu nieriä tarjottiin puikulaperunapyreen ja jokirapukastikkeen kera. Annos sai kaverikseen ravintolan nimikkoviiniä Elite Art Wine numero ykköstä, Raig de Raim blancoa Espanjasta. Yhdistelmä ei kuulostanut olevan aivan yhtä nappiin osuva kuin korttelimenun vastaavat. Annos ja viini olivat kuitenkin mainioita.


Korttelimenu vietiin päätökseen uuniomenamoussen ja kaurakeksin avulla. Sen kaverina toimi unkarilainen Tokaji Classic Cuvee Late Harvest. Tässäkään parissa ei ollut nurinan aihetta. Tokajin viinit ovat yksi suurimpia suosikkejani jälkiruokaviineistä, joten siinäkin mielessä tässä oltiin oikeilla vesillä.


Taiteilijamenun päätösnumerona toimi passion crème brûlée. Paahdettu sokerikuori rapsahteli houkuttelevasti, kun sitä lusikalla koputteli. Annos oli kuulemma erinomainen.

Aterian jälkeen kahveja nauttiessamme ihmettelimme kovasti, miksi meiltä kesti näin kauan päästä Eliteen käymään. Kun ruoka on mainiota ja palvelu samalla tasolla, palaamme varmasti uudestaan. Näin kerroimme myös henkilökunnalle, kun he lähtiessämme toivottivat meidät tervetulleiksi uudelleen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Herkkusuut USA:n sydänmailla, osa 6: Amarillo

Edellinen osa: osa 5: Austin, seuraava osa: osa 7: Santa Fe (tulossa myöhemmin)

Texasissa kaikki on aina suurempaa. Tämä koskee paitsi autoja ja etäisyyksiä myös pihvejä. Route 66 -reitille palattuamme kävimme tutustumassa Amarillossa 2 kg pihvin syömishaasteestaan tunnettuun Big Texan Steak Ranch -ravintolaan.


Ravintola on alunperin perustettu tien 66 varrelle vuonna 1960. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirtyi nykyiselle paikalleen interstaten 40 lähelle. Nykyisin samaan kompleksiin kuuluu myös motelli.


Valtava pihviannos ja siihen liittyvä haaste syntyi erään nälkäisen lehmipojan syötyä ravintolassa kahden kilon verran lihaa ja valtavan kasan lisukkeita. Tuolloin ravintolan omistaja oli hämmästyneenä todennut, että vastaavan annoksen syömiseen pystyvä saa syödä hänen ravintolassaan ilmaiseksi. Aikarajaksi asetettiin yksi tunti.


Vuosien varrella pihviannoksen on syönyt melkoinen joukko nälkäisiä miehiä ja naisia. Ravintolan nettisivuilla on lista onnistuneista suorituksista. Epäonnistuneita yrityksiä lienee varmasti huomattavasti enemmän. Suomalainen näyttelijä Ville Haapasalokin kävi tätä haastetta kokeilemassa omassa Haapasalo Goes America -sarjassaan siinä kuitenkaan onnistumatta.


Ilmeisesti tällainen kilpasyöminen on Jenkkilässä ihan oma urheilulajinsa. Kilpailijoilla on oma yhdistyksensä ja kaikkea. Big Texan Steak Ranchin haasteen ennätyksenhaltija on kilpasyömistä enemmänkin harrastava Molly Schuyler. Hän on lajissaan ehdottoman lahjakas, sillä ennätystulos alle 4,5 minuuttia on melkoisen kovan kuuloinen. Hän suoritti haasteen onnistuneesta kolme kertaa saman päivän aikana huonoimmankin ajan ollessa reilusti alle kymmenen minuuttia.


Me emme lähteneet syömään kilpaa, vaan tyydyimme ihan "lastenpihveihin". Minun pihvini oli puolen kilon luokkaa ja parempi puolisko tyytyi listan pienimpään vähän yli 200 gramman pihviin. Saimme paikan aivan paistopisteen läheisyydestä. Melkoisen hyvät tuoksut sieltä levisivät ilmaan ja täpötäydessä ravintolassa ruokaa odotellessa ehti tulla jo melkoinen nälkä.


Ravintolasalia kiersi yleisöä viihdyttämässä kaksi pappaa. Toinen heistä soitti kitaraa ja toinen viulua. He parkkeerasivat vuoron perään eri pöytien kohdalle ja esittivät toivekappaleita. Emme osanneet toivoa mitään, kun emme oikein tunne herrojen edustamaa musiikkigenreä. He eivät myöskään oikein tunteneet mitään suomalaista, mutta kokeilivat kuitenkin luikauttaa John Denverin 1970-luvun klassikon Take Me Home, Country Roads. Vaikka kappaleen nimen ja esittäjän jouduinkin kysymään Googlelta, on kappaleen kertosäe tuttu. Herrat kysyivät kappaleen jälkeen, tunnistimmeko kappaleen. Pakko siinä oli myöntävästi vastata ja nostaa hattua herrojen ammattitaidolle. Hienosti osasivat valita turistillekin tutun kappaleen ja he myös esittivät sen hienosti. Erityisesti kitaraa soittavan herra lauluääni oli kuin tehty tällaisen musiikin esittämiseen. Pienen tipin verran rikkaampina herrat jatkoivat seuraavaan pöytään.


Laskunmaksun ajan koittaessa pääsimme vihdoin asiaan, kun kaksi australialaista kokelasta kuulutettiin lavalle paiskaamaan tassua pihvin kanssa. Spottivalot sytytettiin ja kisakellot käynnistettiin. Yleisö rynni korokkeella olevan kilpailupöydän ympärille räpsimään valokuvia. Emme jääneet seuraamaan koitosta loppuun asti, mutta ilmeisesti urakka jäi kokeilailla kesken. Ainakaan nettisivujen mukaan kyseisenä päivänä ei onnistuneita suorituksia ollut.


Ai niin, miltäs se ruoka maistui? Big Texan Steak Ranchilla kyllä osataan pihvit paistaa. Silti odotimme jotenkin vielä ihmeellisempää elämystä. Vastaavantasoisia pihviravintoloita on Texas varmasti väärällään. Esimerkiksi Dallasissa söimme paljon paremmat pihvit Y.O. Steak Ranchilla. Big Texan oli kuitenkin hinta-laatusuhteeltaan hyvä ja lisäksi heidän omat oluensa olivat mainioita. Niitä saa myös usean pienen lasin maistelupakettina, jota päädyin kokeilemaan. Jos enempi oluen litkiminen kiinnostaa, on ravintolalla myös limusiinipalvelu, joka hoitaa ruokailijat ilmaiseksi majapaikasta ravintolaan ja takaisin. Auton keulalla komeilevat Texas Longhornin sarvet, kuinkas muuten.


Seuraavaksi: osa 7: Santa Fe

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

LIQ - suomalainen gourmetlaku

Jostain ruokalehdestä luin aiemmin tänä vuonna suomalaisesta LIQ-lakusta, joka vaikutti varsin mielenkiintoiselta. Asia ehti jo unohtua, mutta joulukuun Stockmannin kanta-asiakastarjoukset palauttivat sen mieleen. Kävinkin heti noutamassa kotiin testattavaksi kahta eri makua.


Stockmannilla näkyi olevan myynnissä useampaa eri makua, ainoastaan talvimaku kaneli-tähtianis ei sattunut silmään. Ehdottomasti erikoisimmalta kuulosti syksyinen Autumn-nimen saanut laku, jossa on makuna herkkutattia. Sitä oli heti pakko päästä kokeilemaan. Toiseksi arvoin testiin vähän perinteisemmän kuuloisen Moon-lakun, jossa on hyppysellinen suolaa.

Makuyhdistelmiä on ollut juonimassa Tomi Björck. Olen aiemminkin havainnut pitäväni herran ideoista. Metsään ei menty lakunkaan kanssa, paitsi jos ihan kirjaimellisesti ajatellaan. Autumn-lakun maussa oli juuri sopivasti metsäisyyttä. Lopputulos on hyvin täyteläinen. Lakun oma hieno maku ei kuitenkaan jää jalkoihin, vaan nämä kaksi tukevat hienosti toisiaan.

Suolainen versio on puolestaan hyvin tavanomainen laku, suolaa on tosiaan varsin maltillisesti. Kun itse LIQ-laku on erinomaisen makuista, ei tässäkään vaihtoehdossa ole mitään vikaa.

Laku on aina ollut yksi ehdottomista heikkouksistani makeisten suhteen. Miltei mitä tahansa muuta makeista pystyn vastustamaan helposti. Aion ehdottomasti kokeilla kaikki LIQ-maut läpi. Yritän kuitenkin ostaa näitä tästä eteenpäin yhden pakkauksen kerrallaan. En kykene hillitsemään itseäni, jos näitä herkkuja on kotona jemmassa.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Tuorejuustotorttu

Tämä ohje on joskus Ruokalasta napattu, mutta enpäs sitä enää netistä löytänyt. Onneksi ohje tuli aikoinaan tulostettua. Jossain vaiheessa siirsin ohjeen paperilta blogiin luonnokseksi odottelemaan seuraavaa leivontakertaa. Kuva nimittäin puuttui. No, nyt on sitten sekin. Mainittakoon vielä, että tätä ohjetta tekee yleensä parempi puolisko.


pohja
15 Digestive-keksiä
0,5 dl sokeria
1,5 tl kanelia
60 g voita

täyte
250 g maustamatonta tuorejuustoa (Philadelphia)
1 dl sokeria
4 munaa
1 rkl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria

kuorrutus
1 dl smetanaa

Jauha keksit muruiksi. Sekoita joukkoon sokeri, kaneli ja sulatettu voi. Painele tasaiseksi voideltuun irtopohjavuokaan.

Erottele munien keltuaiset ja valkuaiset. Sekoita keltuaiset tuorejuuston ja sokerin kanssa. Vatkaa valkuaiset kovaksi vaahdoksi. Lisää juustoseokseen jauhot ja vaniljasokeri sekä lopuksi varovasti valkuaisvaahto.

Kaada täyte irtopohjavuokaan pohjan päälle ja paista 175-asteisessa uunissa 50 minuuttia. Anna jäähtyä ja levitä ennen tarjoilua smetana päälle.

Tämä kakku tuntuu toimivan hyvin Tokajin jälkiruokaviinien kanssa. Tokajien makeus kasvaa puttonyosien (kertoo jalohomeen rusinoimien rypäleiden suhteellisen määrän viinin valmistuksessa, eli käytännössä siis makeuden) mukaan, makeimmissa on puttonyoseja kuusi. Olemme yleensä suosineet viiden puttonyosin Tokajia, mutta viimeksi meillä sattui olemaan hyllyssä Siljalta ostettua kolmen puttonyosin versiota, ja senkin kanssa tämä kakku toimi loistavasti.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...